Räyh, se sanoi. Yksi räyh, sellainen “hei kaveri siellä kävelytiellä, me ollaan täällä metsän puolella, huomaatko!” Sitten se katsoi minua, ilme rentona ja häntä heiluen. “Huomasitko, siellä meni pieni koira!”
Minua harmitti. Olimme väistäneet vastaantulevaa koirakkoa hyvän matkaa metsäpolulle. Sellaisen matkan, joka yleensä riitti siihen, että toista koiraa oli mahdollista katsoa kommentoimatta. Mutta nyt: yksi hemmetin räyh piti silti sanoa. Se erotti onnistumisen ja epäonnistumisen toisistaan.
Joitakin päiviä aiemmin olimme samassa tilanteessa, melkein samassa paikassakin. Vähän lähempänä kävelytietä vieläpä. Silloin koirani istui paikallaan ja katsoi ihan hiljaa ohi menevää koiraa. Kaikki lihakset jännittyneinä ja sydän miljoonaa hakaten, mutta ihan hiljaa. Kehuin sitä, sillä minusta olimme onnistuneet.
Käytin onnistuneen ohituksen mittarina sitä, että koira on hiljaa. Olihan se selkeä ja ymmärrettävä mittari: koira joko on tai ei ole hiljaa. Se on myös se mittari, joka näkyy (no, kuuluu) muille: vastaantulijoille haukkuva koira on perinteisen käsityksen mukaan joko surkeasti koulutettu, pois hallinnasta tai vihainen. Mahdollisesti kaikkea sitä. Saman perinteisen käsityksen mukaan hyvin koulutettu koira ohittaa toiset koirat hipihiljaa ja näyttäen siltä kuin ne kiinnostaisivat sitä yhtä paljon kuin kilo kiviä.
Ainoa vain, että pelkkä desibelimittari kertoo aika vähän siitä, miltä koirasta tilanteessa tuntuu. Pelottaako sitä? Onko se kauhuissaan? Turhautunut? Innostunut? Rento? Kun ei ongelma oikeasti ole se, että koira haukkuu tai räyhää ohituksessa. Se on ääntä, jota maailmaan kyllä mahtuu. Tarttumista vaativat ongelmat, oikeat työkalut ja mittarit löytyvät siitä, miltä koirasta ohituksissa tuntuu.
Toinen, ehkä vielä syvempi kysymys on se, miksi ihanteena pitäisi olla koira, jota ei kiinnosta. Joka ei koskaan puhu mitään. Joka innostuu vain niissä tilanteissa, joissa katsomme sen olevan sopivaa. Miksi ihanteena pitäisi olla koira, jota voi kuvata sanomalla, että se on kuin ihmisen mieli?
Kenties se johtuu siitä, että me tykkäämme kontrollista. Pidämme siitä, että asiat ovat hallinnassa, ja se näkyy myös muille. Se on meidän onnistumisemme mittari. Ehkä parasta, mitä koirat voivat meille opettaa, on oppia siitä käsityksestä pois.
Sen sijaan, että haluaisimme koiran olevan kuin ihmisen mieli, voisimme iloita siitä, mitä se opettaa meille koiruudesta, koirana olemisesta. Sillä tässä korkeiden vaatimusten ja täydellisyyden tavoittelun maailmassa on ihan terveellistä joskus unohtaa sellaiset kysymykset kuin että mitä me koiralta haluamme ja millainen sen pitää olla vastatakseen kuvitelmaamme täydellisestä koirasta.
Sen sijaan voisimme aloittaa kysymällä, mitä koira tarvitsee voidakseen hyvin meidän kanssamme. Voisimme opetella uutta siksi, että se on kivaa. Voisimme ottaa onnistumisen mittariksi sen, että ymmärrämme toisiamme vähän paremmin tänään kuin eilen ja että meillä on mukavaa yhdessä. Voisimme yrittää ymmärtää, millainen koira se oma koira on juuri sellaisena kuin on, ja millaista oikeastaan on olla koira ihmisten maailmassa.
Ja niin. Voisimme hyväksyä sen, että joskus koira tekee asioita siitä yksinkertaisesta syystä, että se on koira. Olisi järjetöntä pitää kaikkea sellaista jotenkin ongelmallisena, epätäydellisyytenä tai henkilökohtaisena koulutuksellisena epäonnistumisena.
Joskus se haukkuu, koska se on koira.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.