Ihmisen paras ystävä elää kriisin partaalla

On kulunut vaivaiset 52 vuotta siitä, kun kirjailija Veikko Huovinen seuraili Sotkamossa kylän koirien elämää ja kirjasi havaintonsa yhdeksi maailman valloittavimmista koirakirjoista. Kylän koirat -kirjaa lukiessa havahtuu huomaamaan, miten valtavasti koirien elämä on mullistunut muutamassa vuosikymmenessä.

Evoluution näkökulmasta kyse on silmänräpäyksen tuhannesosasta, ja vaikka koira on sopeutuvainen otus, on muutos asettanut senkin sopeutumiskyvyn kovalle koetukselle. Siinä missä vaatimukset ja rajoitukset koiria kohtaan ovat kasvaneet, ovat vapaudet huvenneet. Alun sitaatissa Huovinen luettelee koiran arkisia puuhia. Montako niistä koira voi tämän päivän yhteiskunnassa tehdä herättämättä pahennusta ja saamatta moitteita omistajaltaan, joka puolestaan saa moitteita satunnaiselta vastaantulijalta, taloyhtiön hallitukselta tai nimimerkiltä ”Koirat kuriin” lehden yleisönosastolla? Laskutoimitus on yksinkertainen: ei ainuttakaan.

Eläinten käyttäytymiseen ja hyvinvointiin perehtynyt tutkija John Bradshaw sanoo koirien elävän kriisin partaalla. Kirjassaan Koiruus tutkija kirjoittaa, että koirat ovat tehneet parhaansa sopeutuakseen niihin muutoksiin ja rajoituksiin, joita me niiltä vaadimme; erityisesti siihen, että koirien on oltava seurallisia, kun haluamme sitä ja huomaamattomia muulloin. Se ei kuitenkaan suju ongelmitta, kuten ei koirien sopeutuminen yhtä ahtaammaksi ja rajoitetummaksi käyvään kaupunkilaiseen elämäntapaan.

-Koiria, kuten muitakaan eläviä olentoja, ei voida suunnitella uudelleen kymmenen vuoden välein, Bradshaw muistuttaa.

Huovisen kirjan koirat tekevät nykynäköön aika vähän sellaisia asioita, joita tottelevaiselta koiralta edellytetään. Enemmän ne tekevät sitä kuuluisaa kaikkea muuta. Siis kuseskelevat portinpieliin, nahistelevat ja remuavat keskenään ja, ennen kaikkea,
ovat aina siellä, missä tapahtuu. On kohtuutonta, että yhdessä hujauksessa näiden otusten olisi pitänyt paitsi oppia käyttäytymään siivosti, myös sopeutua nukkumaan hiljaisessa asunnossa 18 tuntia vuorokaudessa. Ei ole mikään ihme, etteivät kaikki koirat pysty siihen ongelmitta. On ihme, että osa koirista pystyy.

Koira on hassu eläin, joka kesyyntyi arviolta parikymmentä tuhatta vuotta sitten ja on sittemmin kulkenut ihmisen mukana paikasta ja ajasta toiseen. Sillä on eläimeksi harvinaisia kykyjä, kuten kyky muodostaa kiintymyssuhteita oman lajinsa ulkopuolelle. Sen suhde ihmiseen ja kyky kommunikoida ihmisen kanssa on eläinmaailmassa täysin poikkeuksellinen. Toisaalta monissa nokkeluutta vaativissa tehtävissä apinat ja useat linnut, kuten varikset, pärjäävät paremmin kuin koirat. Silti juuri koiriin kohdistettujen vaatimusten riman olemme hilanneet pilviin.

Koira ei saa puolustaa luutaan tai ruokakuppiaan, mutta isännän kotia sen pitää puolustaa, kun murtovaras ilmestyy tuulikaappiin (nuohooja pitää kuitenkin päästää sisään). Koira ei saa haukkua turhanpäiväisiä risahduksia, mutta sen pitää herättää isäntäväkensä yöllä, kun naapurin talo palaa. Koira ei saa lähteä puistossa rusakon perään, vaikka kyseistä rotua olisi vuosisatoja jalostettu innokkaaksi ajamaan jänistä. Koiran on suhtauduttava suopeasti vieraiden silityksiin, mutta riehakas käytös, kuolaviirut ja kuraiset tassunjäljet vieraan takissa ovat paheksuttavia. Koiran on suhtauduttava ystävällisesti toisiin koiriin ja osattava kommunikoida niiden kanssa, vaikka sitä ei käytännössä koskaan päästettäisi niiden kanssa tekemisiin. Nämä ja paljon muuta koiran pitäisi osata, ja usein sen odotetaan hallitsevan tällaiset pikkuasiat luontaisesti, opettamatta.

Koira ei liioin saa mekkaloida häiritsevästi, ei pudottaa karvojaan tai ulostaa sopimattomiin paikkoihin, ei käyttäytyä huonosti (huonon määritelmä vaihtelee tilanteen mukaan), eikä haista pahalle. Yritä siinä sitten elää koiriksi. Tai kuten Huovinen
kirjoittaa, pysyä uskollisena omalle koiruudelle: