Koirien dominanssi tänään, kiihkottomasti

Törmäsin kesällä muutamaan kiinnostavaan artikkeliin koirien dominanssista. Emeritusprofessori ja eläinten käyttäytymisen tutkija Marc Bekoff kirjoitti Psychology Today -lehden verkkosivujen blogissa dominanssista siitä näkökulmasta, että koirien välinen dominanssi ei ole myytti, vaan sitä esiintyy koirien ollessa tekemisissä keskenään.

Arvatkaa tuliko sohaistua muurahaispesään? Todellakin. Hämmentävintä asiassa on se, ettei Bekoffin artikkelissa puhuttu koirien kouluttamisesta, vaan koirien keskinäisestä kanssakäymisestä. Mutta koska siinä sanottiin, että dominanssia on, niin se riitti mylläkkään. Ei se tosin mikään uutinen ollut: ei mylläkkä eikä dominanssi.

Bekoff julkaisi myöhemmin artikkelinsa perässä lisäyksiä ja palautteen toiselta tutkijalta, eläinten ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perehtyneeltä John Bradshaw:lta. Bradshaw oli huolissaan siitä, että dominanssin nostaminen esiin (vaikkakin osana koirien sosiaalista kanssakäymistä, johon liittyen tutkijat eivät sen esiintymistä kiistä) voi vaikuttaa heikentävästi koirien hyvinvointiin. Näin siksi, että osa kouluttajista voi ymmärtää niin, että nyt akateeminen maailma hyväksyy dominanssikäsitykset osana koirien kouluttamista ja käytösongelmien ratkaisua.

Ongelman ydin on siinä, että tutkijat puhuvat aidasta ja kouluttajat rappuharjasta. Siis juu, molemmat liittyvät samaan aihepiiriin, mutta silti puhutaan ihan eri asiasta, ja ihan eri tarkoitukseen käytettävästä työkalusta.

Viikkoa myöhemmin Bekoff julkaisi vielä toisen artikkelin, jossa kertoi postilaatikkonsa täyttyneen koirankouluttajien viesteistä, joista monessa tiedusteltiin, mikä on hänen kantansa dominanssin käyttöön koirien kouluttamisessa. Bekoffin alkuperäinen artikkeli oli todennäköisesti saanut osan kouluttajista takajaloilleen ja osan onnensa kukkuloille. Siinä määrin dominanssi yhä jakaa koulutuspiirejä.

Mikä ihmeen dominanssi?

Nuorille ihmisille kerrottakoon, että vielä muutama vuosikymmen sitten dominanssi oli ihan valtavirtaa koirien kouluttamisessa, eikä se vieläkään ole kaikesta tutkimustiedosta huolimatta kadonnut mihinkään. Dominanssiin perustuvissa koulutusmenetelmissä taustalla on siis käsitys, että koirat pyrkivät dominoimaan sekä muita koiria että ihmisiä niin, että pääsevät korkeampaan asemaan nokkimisjärjestyksessä, hienosti sanottuna hierarkiassa.

Kun koiria katsotaan tällaisen linssin läpi, tottelemattomuus erilaisissa tilanteissa ja ongelmallinen käytös tulkitaan siten, että koira pyrkii dominoimaan omistajaansa, ja ongelma ratkeaa, kun omistaja osoittaa vahvempaa johtajuutta koiraansa kohtaan. Tässä on kaksi suurta ongelmaa. Ensinnäkin näin ei koskaan selviä, mikä koiran käytöksen oikeasti aiheuttaa. Johtajuusongelmaksi tulkittu tottelemattomuus on usein ihan vain sitä, ettei omistaja ole tullut opettaneeksi koiralleen, kuinka missäkin tilanteessa pitäisi toimia.

Toinen ongelma on, että monet johtajuuden vahvistamiseen käytettävät keinot eivät todellakaan lisää luottamusta koiran ja omistajan välillä. Dominoivaksi tulkittua kouluttamatonta koiraa saatetaan alistaa tavoilla, jotka opettavat sen pelkäämään kouluttajaansa ja opetustilannetta. (Se ei edistä oppimista, yllätys yllätys). Jos kyseessä on vieläpä kipeä tai arka koira, niin… no, jokainen voi ihan itse miettiä, paraneeko koiran tilanne ja helpottavatko ongelmat alistamalla.

Maailma on onneksi muuttunut, ja yhä useampi koira koulutetaan niin sanotulla positiivisella tyylillä, jossa keskitytään opettamaan koiralle asioita ja palkitaan se oikeasta toiminnasta. Ongelmakäytöksen kohdalla lähdetään tilannetta ratkomaan selvittämällä käytöksen todellinen syy ja suunnittelemalla toimenpiteet vasta sitten. Monelle  koiranomistajalle dominanssiin perustuva kouluttaminen alkaa olla kuin dinosauruksen luuranko museossa.

Valitettavasti dominanssiin perustuvilla menetelmillä on edelleen omat kannattajansa ja välillä menetelmiä nostetaan pintaan myös koirien kouluttamiseen keskittyvissä tv-ohjelmissa ja kirjoissa. Jotkut käyttävät sikin sokin toisena päivänä positiivisia menetelmiä ja toisena päivänä näyttävät koiralle mitä kuuluu ja kuka käskee, kun se hyppii silmille ja näyttää keskisormea ja… mitä näitä omituisia koiran inhimillistämisestä ja dominanssiajattelusta kumpuavia kielikuvia nyt onkin.

Muista tämä: emme ole palaamassa 1900-luvulle

Ei siis ole ihme, että akateeminen maailma on varpaillaan dominanssi-sanan käytöstä, vaikka samassa yhteydessä ei puhuttaisi halaistua sanaa kouluttamisesta tai ylipäänsä koiran ja ihmisen suhteesta. Tässä tullaan kuitenkin hankalaan kysymykseen. Pitäisikö tutkijoiden olla puhumatta dominanssin esiintymisestä, koska siitä puhuminen voi johtaa virhetulkintoihin, joista koirat kärsivät?

Ei pitäisi. Sen sijaan kouluttajien ja koiranomistajien pitäisi painaa mieleensä se, mitä Bekoff vastasi kysyjille kannastaan dominanssin käyttöön kouluttamisessa. Vastaus on täysin yksiselitteinen. Vapaasti suomennettuna se kuuluu näin:

“Se että koirat (ja muut eläimet) dominoivat toisiaan  erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, ei tarkoita, että meidän tulisi tehdä niin, kun yritämme opettaa niitä elämään sopusoinnussa kanssamme.”

Bekoff muistuttaa tehneensä saman asian selväksi useissa aiemmissa artikkeleissaan. Niissä hän on kritisoinut voimakkaasti esimerkiksi tv-tähti Cesar Millanin käyttämiä menetelmiä koirien kouluttamisessa.

Meitä ihmisiä vaivaa usein taipumus omaksua vain omaa kantaamme tukevaa tietoa. Poimimme kokonaisuuksista yksityiskohtia, joilla voimme perustella itsellemme ja muille, että se, mihin uskomme, on ainoa totuus. On esimerkiksi hämmentävää, miten joku voi käyttää (väärinymmärtämäänsä) dominanssiartikkelia perusteluna koulutusmetodeilleen, mutta samalla jättää huomiotta valtavan määrän artikkeleita ja tutkimustietoa, jotka ovat täysin vastoin noita menetelmiä.

Totuus on, että emme tiedä koirista kaikkea. Emme lähellekään. Tulevaisuudessa opimme varmasti lisää siitä, mikä on dominanssin merkitys koirien sosiaalisissa suhteissa, onko sillä mitään tekemistä koiran ja ihmisen välisen suhteen kanssa ja miten koirayksilöt eroavat toisistaan.

Esimerkiksi Bradshaw kirjoittaa, ettei ole mitään todisteita siitä, että dominoivuus olisi persoonallisuuden piirre, siis että toinen koira olisi luonteeltaan dominoivampi kuin joku toinen. Hän korostaa kirjassaan Koiruus – Tiede auttaa ymmärtämään koiraasi, että dominanssi on kahden yksilön välinen suhde tiettynä ajanhetkenä. Siis jotakuinkin niin, että Muppe voi olla johtaa leikkiä tänään koirapuistossa, mutta kun seuraavana päivänä vierailee Mopen pihamaalla, se antaakin Mopen määrätä tahdin. Bekoff puolestaan katsoo olevan mahdollista, että jokin yksilö voi olla persoonallisuudeltaan toista dominoivampi. Mutta kaiken kaikkiaan emme tiedä varmasti.

Entä jos jonakin päivänä saadaan todisteita siitä, että on olemassa koirayksilöitä, jotka ovat toisia dominoivampia, tai että dominanssilla onkin jonkinlainen rooli ihmisen ja koiran välisessä suhteessa? Palataanko kouluttamisessa 1900-luvulle?

Ei. Tiedämme nyt, että koira on paljon monimutkaisempi otus kuin dominanssin kulta-aikana 1900-luvulla uskottiin, ja ihmisen ja koiran suhde on jotain ihan muuta kuin johtajan ja alaisen suhde. Kukaan aikaansa seuraava ei pysty typistämään niitä enää noin. Dominanssissa on joka tapauksessa kyse vain yhdestä palasta kokonaisuudessa nimeltä koira. Se ei mullista kaikkea sitä, mitä tällä hetkellä tiedämme koirien käyttäytymisestä, parhaista koulutustavoista tai hyvinvoinnista.

Dominanssista pitää voida puhua. Vahvasti latautunut sana, josta vaietaan, on yhtä vaarallinen kuin ladattu ase, joka on piilotettu sängyn alle. Aina kun joku kaivaa sen esiin, sillä voidaan tehdä tuhoa. Tärkeintä olisi rauhallisesti ja kiihkottomasti purkaa lataus. Siitä tässäkin kirjoituksessa on kyse.

8 kommenttia

Vastaa

Vieritä ylös